Vanhin aloittaa eli Candy.

Candystä en tiedä kuin syntymäpäivän 05.05.1995 . Se tuli minulle aikuisena, perheensä tuli sille allergiseksi. Candy ja Wäinö tulivat mainiosti juttuun. Candy oli siitä erikoinen kissa, että se halusi hoitaa ihmistä, kun tämä oli kipeä. Kaikkien lasten vieressä se päivysti, kun olivat sairaana. Candy halusi nukkua tyynylläni. Mieluiten pään vieressä. Meillä olikin "taisteluja" tyynyn herruudesta.  

Candy rakasti ängetä mitä ihmeellisimpiin paikkoihin nukkumaan. Mitä pienempi paikka oli sen parempi. Kerran se survoutui jopa beauty box:iinkin. Hih hih... Tässä kuvassa ollaa kiepillä kissamökissä:

Vajaa yhdeksän vuotiaana se alkoi kuitenkin sairastaa. Siitä tuli hajamielinen ja agressiivinen toisia kissoja kohtaan. Hyökkäsipä kerran isännänkin kimppuun sängyssä. Lisäksi se pissaili minne sattuu ja sillä olikin krooninen pissatulehdus. Useampi lääkekuuri meni. Tuli aika luopumisen. Se oli  raskas päätös. Niimpä ystävänpäivänä -04, tein rakkaalle lemmikille sen viimeisen palveluksen. Vein itse eläinlääkärille ja silittelin viimeiselle matkalle. Candy murisi viimeisen hengenvetoon, se ei tunnistanut enää minuakaan.   Vein kissan saunakammariin laatikossa, jossa oli vanha pussilakana pehmusteena, odottamaan että illalla hautaisimme. Olin kaivanut itse haudan meidän lemmikkilehtoon. Autossa matkalla kaupunkiin en kestänyt olla yksin suruni kanssa, vaan soitin täysillä stereoista heavy:ä. Enkä edes muista matkasta mitään. Illalla hautasimme Candyn. Olin sytyttänyt kynttilöitä ja roihuja takapihan täyteen. Siinä me sitten itkimme koko pesue. 

 

Jeri. Suomenajokoira uros. 24.02.1996

Isännän kaveri. Metsällä kävivät, aina kun isäntä ehti. Minä käyttelin herra Koiraa lenkillä. Maastoistahan ei pulaa ollut. Candy ja Vinku eivät sietäneet Jeriä, muta Wäinö antoi jopa nuolla.

Jeri harrasti karkaamista. Se puri häkkiinsä pään mentävän reijän ja pujotteli siitä itsensä pellolle. Sitten se kävi juoksemassa ympäri kyliä. Tuli joko itse takaisin tai piti hakea. Pannassahan oli puhelinnumero.

Karkaaminen koitui Jerin kohtaloksi. Se lähti retkilleen eräänä jäätävän kylmänä tammikuun yönä. Pakkanen ryskyi liki miinus kolmessakymmenessä. Aamulla viiden jälkeen anoppi löysi Jerin autotallista, huonossa kunnossa. En ole ikinä nähnyt isännän nousevan sängystä nopeammin, kuin puhelun saatuaan. Karjakeittiössä Jeri sitten ikuiseen uneen isännän sylissä nukahti. Navetan puolelle nostettiin päiväksi odottamaan. Isäntä kaivoi haudan ja illalla haudattiin. Käärittynä pussilakanaan, samanlaiseen kuin Candy vuotta aijemmin. Kynttilät ja roihut paloivat  lemmikkilehdossa. Jeri, isännän kaveri nukkui pois 18.01.2005. Isännälle se oli kova paikka. Wäinö ymmärsi isännän tuskan ja omalla tavallaan lohdutti. Istui työhuoneessa isännän kanssa ja suri vieressä äänettömästi. Jerin häkki jäi tyhjäksi...

 

Velmu, syntyi 07.05.2002

Velmun ostin Savonlinnasta. Sillä ei ollut papereita, mutta aika puhdasrotuinen se oli, ei täysin. Velmulla oli ihana luonne. Se oli halaava kissa! Sen turkki oli kuin silkkiä ja silmät safiirin siniset. Se oli suurikokoinen siamilaiseksi. Velmu oli kovaääninen kissa. Sillä oli aina paljon asiaa. Se artikuloi täydellisesti: M-I-A-U!!!

Velmusta kehittyi todella taitava saalistaja. Se ei kursaillut, söi kaiken minkä kiinni sai. Velmu oli Vinkun kasvinkumppani. Ne olivatkin erottamattomat.

Velmu ei kuitenkaan hyväksynyt Missen ja Hiskin tuloa taloon, vaan alkoi mielenosoitukseksi pissailla joka paikkaan. Lisäksi se hyökkäili pikkukissoje päälle. Mikään ei auttanut. Kaikkea taatusti kokeiltiin, niinpä oli pakko tehdä Velmusta navettakissa. Kaksi viikkoa se otti, mutta se sopeutui. Navetassa kun kumartui jotain tehdäkseen, hyppäsi Velmu selän päälle ja jäi siihen makaamaan. Se myös istui olkapäällä mielellään. 

Taas tuli ongelmia. Velmu alkoi hyökkäillä Missen kimppuun ulkona. Ajoi sen kerrankin raitapajuun yli kymmenen metrin korkeuteen. Siinä me sitten Nallen kanssa houkuttelimme Misseä alas, Mökö kun oli silloin kipenä. Kova urakka se oli.

Sain puhuttua ystävätilalle Velmun navettakissaksi.Velmu sopetui sinne hyvin ja kiintyi tilan narttukissaan. Alkoi kerrankin sujua. Kohtalo puuttui kuitenkin peliin. Velmu lähti kerran ulos ja hävisi sille tielleen. Perhe etsi kovasti kissaa. Ilmeisesti ilves oli ehtinyt ensin. Arvatkaa oleko minä syyttänyt itseäni.. se taakka ei minulta varmasti koskaan hellitä. Velmua en saanut edes haudata. 

Tämä viimeinen raportti oli kaikista vaikein kirjoittaa, kaikki vanhat surut nousivat pintaan ja oli pakko niistää nenää.. Kai tämä jonkinlaisesta surutyöstä kävi. Lemmikkien poismenosta ei kai koskaan aivan täysin toivu. Nehän ovat perheenjäseniä. Ainakin meille. Luopuminen rakkaasta on aina vaikeaa...