Jos joku kiipeää Saramon takaisen Suovaaran laelle, on hän siellä runsaat 200 metriä merenpinnan yläpuolella. Sinne kotinsa ja peltonsa perustaneella Reetillä oli komeat näköalat. Häiriöinä olivat vaaran rinteellä kasvasvat pitkät puut. Mutta Reeti hakkasi ne kumoon. Koivuista saatiin  hyviä saunavastoja ja lampaille kerppuja ja havupuista tuli hyvää polttopuuta sekä hirret uuteen saunaan, kun entinen jätettiin vanhalle paikalle heinäsaunaksi. Ja näköalat paranivat enenmmällä kuin puolella.

Karhu- Matti Ollilainen tappoi karhuja joka talvi, mutta silti näytti että juhlallinen eläinsortti yhä vain lisääntyi. Niimpä ne silloisenakin kesänä kaatoivat Suovaaran asukkailta lehmän. Se oli koko lypsykarjasta tasan puolet. Kontio olisi hallunnut senkin viimeisen, mutta Reeti kuuli mökö-elämää korvesta ja hyökkäsi kirveineen hätiin. Kontio pötki pakoon, kun näki vanhan kaartilaisen törmäävän kirves ojolla ja korkealla äänellä lausuttuja manauksia singoten.

Emme kykene kuvailemaan kaikkea, mitä Reeti ja hänen vaimonsa kohtaloon näinä Suovaaran vuosina kutoutui. Emmekä halua väsyttää arv. lukijaamme kertaamalla niitä samoja vastuksia, jotka jo alustapitäen heidän tielleen kouhoutui. Halla ei tänne taivaannavalle päässyt, mutta kuivuus oli vaaran kuljulla yhtä paha vihollinen. Talvinen vedettömyys aiheutti Reetin vaimolle runsaasti palkatonta työtä. Ja karhut tekivat joka kesä monta vierailua ihan mökin aitovierille saakka. Kun lehmät pidettiin öisin aitauksessa ja poika paimensi niitä päivisin, säilyi karja niin hyvin, että vain yksi lehmä kesää kohti menetettiin. Sotkivatpa kontiot eräänä yönä lypsykesannon kupeella kasvavan ohrapellon. Pedot kun siinä olivat melksineet edestakaisin karjan kimppuun käydäkseen.

Mutta sillä uskomattomalla sinnikkyydellä, jolla suomensuku on halki vuosisatojen tapellut epäsuopeita luonnonolosuhteita vastaan, tämä pariskunta jatkoi ahertamistaan, Reeti yhä vain raivaten uutta peltoa, vaimo vaalien lapsia ja karjaansa. Nousi varhain jalkeille, meni myöhään makuulle. Korvenraivaajan vaimo kun on sittenkin aina kantanut raskaimman taakan, ja ikän kuin isiltä perittynä pyhänä perintönä se on tänäkin päivänä pienvieljelijän vaimon osuus yhteiskunnassamme.