Tämän kirjoituksen alkupäästä arv. lukija on ehken saanut sellaisen käsityksen, että Reeti ja perhe ahertelivat lukemattomat toimituksensa pelkän petun voimalla. Näin kehnosti asia ei suinkaan ollut, vaan petäjäistä käytettiin taikinan jatkona. Sitä pantiin suunnileen puoleksi. Sellaisenaan tuo kovennut oli sagen paljon syömäkelpoista, tuoereena vielpä hyvän makuistakin ja monin verroin parempaa kuin olkijauhoilla jatkettu "mökö". Kuten jo tuli sanotuksi Saramon ja Vaarakylän isännät jakoivat omistaan Reetille Jumalanviljaa. Siellä kylissä kun halla ei ollut ihan joka syksyinen rosvo, kuten se siihen aikaan Kourupuron alavilla peltomailla oli.

Yksi paha epäkohta oli sekin, kun kauppiaita ei siihen aikaan ollut ei mailla eikä halmeilla. Jos halusit jauhosäkin taikka kilon puolikkaan kahvia ja sokeria oli tehtävä matka Porokylään taikka Nurmeksen kauppalaan. Mutta tietäpä kun ei ollut. Saramojoen vesistön joet ja järvet liposteltiin venepelissä. Koskipaikoissa venen oli joko laskettava koskea alas, kuten Maihikoskessa ja Hirvikoskessa, taikka vedettävä perässään teloja myöten kosken sivua pitkin, kuten Louhi-, Rooukkajan-, ja Pitkässäkoskessa tehtiin, joissa paikoissa oli palatessa tehtävä samat temput, vain yhdessä sillä erotuksella että nykyajan isännät eivät mokomaan raatamiseen vähillä maanituksilla suostuisi.

Niimpä kun Kourupuron isäntä-Reeti kerrankin lähti noutamaan jauhokulia Porokylän kauppiailta hän lainasi Saramon isäntien  ja "rahvaanveneen" ja lähti sillä Nevalan rannasta soutelemaan. Hän meni siis Pienen Saramojärven, Välijoen, Ison Saramojärven ja Jokipolven kautta Maihikosken niskaan ja laskea touhautti sen  alas. Samaa kyytiä meni Pässisahi ja Oravisahi. Tulivat eteen Louhikosken pauhinat ja vene oli kiskottava maalle. Siinä oli puiset telat  ja niitä myöten vene tulla kolusi mukavasti alas, kun vaan oli voimaa jäsenissä ja jänterissä. Kosken alla pääsi taas soutamaan, mutta kesäveden aikana Pitkäkoski oli niin kivinen, että siinäkin oli vene vedettävä maitse kosken alle. Roukkajankoskella oli tehtävä sama temppu. Kun sen alle pääsi, sai istua veneessä Laamilan rantaan saakka, sillä Ylikylän isännät olivat peranneet oman koskensa Hirvikosen, niin selväksi että jos osasi pitää perää, meni vene hurjaa kyytiä, niin että kylän talot vimmattua kyytiä ohi vilistivät.

Porokylää ei silloin vielä ollut, vaan sen sijalla seisoi vielä Nurmeksen kirkonkylä, joka sitten seuraavina kesinä paloi poroksi ja sen poron päälle rakennettiin sitten Porokylä. Siellä oli kauppias Hukka, koko tämän maakunnan suurin kappasaksa siihen aikaan. Koko Nurmeksen alueen pohjoiset kylät olivat silloin vielä Hukan asiakkaita. Sinne Reetikin oiusti ja osti sieltä jauhokulin puolikkaan (74kg) nakkasi sen selkäänsä ja tepasteli Laamilan rantaan. Jos oli tyyni, taikka myötätuuli Lautiaisella, pääsi helpolla Mataraniemeen ja sen ohi Käpälyksen vastavirtoja myöten tai joiden sivua koluten oli kauppasaksan tykö kulketeunut.

Lopulta Reeti oli lähtöpisteessään Nevalan rannassa. Saramolla ei sattunut olemaan joutilasta hevosta ja itsellään hänellä ei sillä kertaa konia ollut. Hän siis vain yksinkertaisesti kohotti säkin harteilleen ja lähti tallustemaan kehnoa kunttuplkua pitkin kotiaan kohti. Se matka oli hukahännällä mitattu viisi kilometriä. Lukemattomia kertoja oli tätä hirmutaakkaa käytettövä maassa, jotta kantaja voi ottaa hengen takaisin. Kun tätä peliä oli jatkutut tarpeeksi kauan oli säkki taikinpytyn vierellä Koururpuron pirtin penkillä.

Näinä aikoina läheni karhu- kontio Kourupuron saloja. Kuuli kellon kalkatuksen ja sai kuonoonsa eläväisen vieraan lemun. Kontiolla oli nälkä. Se hiipi lehmien jäljessä. Suon vierellä teki hyökkäyksen. Lehmä laukkasi suolle ja vajosi pehmeään liejuun. Siihen mesikämmen riensi apuun. Näkyivät siinä utareissa pullottavat maitosuonet. Ei lehmä siinä mihinkään päässyt, vaan karhupa pääsi. Se riuhtaisi lehmältä utareet pois. Huutaa lehmä siinä hirmuisissa tuskissaan. Sitten karhu repi lehmältä kyljen auki. Siellä ne suuret herkut löytyivät ; veriset keuhkot, sydän ja maksa. Ne metsänkuningas ensin ahkuaa. Siinäpä lakkasi lopulta huokumasta.

Se oli sen lypsykin meno. Ei edes jäännöslihoilla mitään virkaa ollut, kun peto ne kaikki oli ravan kanssa ryvettänyt.