Tämä kertomus on julkaistu 17.01.1967 Kirjoittaja on "Taula-Matti" . Se kertoo eräästä esi-isästäni.

Se alkaa näin:

Tämän kirjoitussarjani tarkoituksena on kertoa jälkipolville miehestä, joka oli sisäisesti ehjä luonne, ahkera, raitis, sovinnollinen ja uskonnollinen. Edellisessä kertomuksessani kerroin sukujuuresta, josta tämä verso oli esiin putkahtanut. Reeti Xxxxx, (sukunimeä en paljasta) nurmekselainen korvenraivaaja oli sitkeä tyyppi. Sai monesti taipua, mutta ei katkennut kertaakaan. Hänestä ei tullut koulumestaria eikä kansankynttilää, kuten sukulaisestaan tuli. Hänestä tuli suurmies muulla tavoin. Korvenraivaajana, kansalaisena ja ihmisenä hän oli voittamaton ja suuri.

Se oli silloin sitä aikaa, että Turkinsota oli jo sodittu ja isätön Reeti-poika siirtyi äitinsä mukana loisiksi Mujejärveltä Paloniemeen, joka on Saramojoen vesistöön kuuluvan Palojärven rannalla sijaitseva pikkutila; silloin se oli kruununtorppa. Tuli myös eteen se aika, jolloin oli astuttava ihan aataminantamilla sotilaslääkärin eteen. Hän terve oli, mittava, no muusta huoli viis! Rekryytiks Suomen Kaartihin pääs´ tinkimättä siis. 

Sekin aika, kolme vuotta hivui vähitellen ohi ja Reeti kiiruhti kotisaloilleen. Hyvä oli olla. Tulevaisuus oli mielessä toivorikkaana vielä kauniimmaksi se muotoutui, kun tapasi terveen ja pulskan immen, Agneetta Helttusen. Sydämen käsky vaati avioon ja se solmittiin joutavia aikailematta. Mutta nuoripari oli tyytymätön elämiseen huonemiehinä ja toisten loisina. Oma pirtti ja oma karja oli saatava! Vaan mistäpä sen otti, sillä Reetin toinen tasku oli tyhjä, eikä toisessakaan ollut mitään. Mutta heillä oli toki kaksi paria terveitä käsiä ja kaikkivoittava yrittämisen halu.

Siihen aikaan kun Ukko ylijumala loi taivaat ja maat, hän rakensin Nurmeksen perukat lujalle graniittiperustalle ja ripotteli sen päälle jonkinmoisen kerroksen moreenisoraa. Toki hän arvasi, että seudun eläjät tarvitsevat lämmityslaitteikseen uunitkin ja sitä varten hän muutamiin paikkoihin solahutti savea. Takana oleva Kuhmo jäi suurelta osin tätä tarpeellista ainetta paitsi ja sitä vedettiin hevosella ja reellä sinne Saramolta monen kymmenen vuoden aikana. Silloin maan luomisen aikana tekijälta tipahti muheva multalähetys Saramolta puoli peninkulmaa pohjoiseen päin. Mehtojoen itäiselle puolelle. Jääkautena se jäävuorien alla levisi noin neliövirstan laajuiselle alalle. Tämä alue on parasta veijelysmaata mitä kivennäismaista saattaa olla.

Tämä erinomaisen peltomaan havaitsi ohimennessään muudan Paavo Ronkainen. Hän otti kirvesnyökän ja tuluksen mukaansa, hakkasi Kourupuron eteläpuolen tasanteelle aukon metsään ja salvoi kaatamistaan puista pirtin, saunan ja navetta-pömpelin. Kuokki ohramaata, kuokki naurismaata ja hosui Suureltasuolta vihvilöitä talvirehuksi lehmälleen. Tuli kesä, halla pani otrat. Tuli syyskesä, karhu-kontio raateli lehmän. Vain nauriit jäivät ja niiden voimalla Ronkainen muutti vähemmän hallaiselle ja karhuiselle seudulle. Kourupuron koti jäi jäniksille...