Nyt voimme jälleen palata Reetin ja hänen elämäntoverinsa pariin.

He katselivat ympärilleen, kodin paikka hakien. Voi, miten rakas se oma koti olisi ollutkin! Ja heillä oli Reetin vanha äiti, joka uskollisesti seurasi nuorenparin mukana. Kun Kourupuron tölli oli jäänyt ilman asukasta, huomasivat Reeti ja hänen vaimonsa, että siinä on heille sopiva "rypysija". Siinä kun oli vielä lisäksi niin erinomainen peltomaa! Kourupuron mökin lakeistorvesta alkoi taas tupruta savua ja asumuksen vierellä heilui Saramon sepän takoma kuokka. Heilui vihaisin iskuin, ihan kuin olisi tahtonut iskujensa voimalla karkoittaa ikuisen hallan, metsien pedot ja pannahiset näiltä mailta niin ettei niitä koskaan kuu kuulisi, eikä päivä näkisi. "Peltoa, paljon peltoa on saatava, kun Jumalani on sen sallinut meille näin hyvä peltomaan!" Näin ajatteli se kuokkamies. Itse Reeti minulle monia vuosikymmeniä myöhemmin kertoi, että "joka maata kuokkii, sitä Jumala ruokkii" . Siinä ohella oli kiskottava petäjänkuorta, josta Reetin Riitta-äiti survoi, jauhoi ja paistoi pettuleipää perheen ravinnoksi. Mv. J-H Siira kertoo, että "äiti- Riitta istui monia vuosikausia nälkähuhmareen vierellä".

Tähän jokapäiväiseen leivän olemattomuuteen syntyi esikoinen, Juho-Heikki. Yhä useampia petäjiä menetti nahkansa ja yhä myöhempään yöhön kaikui äiti-Riitan huhmareen jylkytys. Ja Reeti kuokki peltoa, raivasi niittyjä, teki heinää hevoselle ja lehmälle. Kylvi ohran, kylvi perunan ja sylki nauriin. Pyyti kalaa Polvilammista ja Mehtojärvestä. Näin elettiin päivästä toiseen niukalla ruoalla, mutta täysin onnellisena, uskoen että toivo ei anna häpiään tulla.

Elokuulla lämpimällä oli kirkas ja viileä ilta. Tuulosen henki virtaili viiden virstan pituiselta Suureltasuolta. Kourupuron asukkaat valvoivat yön. Aamulla oli kaunista, mutta kylmää. Kaikki paikat hohtivat valkeuttaan. Vesijyvällä ollut ohran tähkäpää oli kova ja hauras. Huomenna se muuttui valkoiseksi. "Onkohan muualla ollut hallaa", kyselivät onnettomuuteen joutuneet. Tuli asiaa Vaarakylään. Siellä ei hallasta tiedetty mitään. Pohjoisen puolella oli läheisin naapuri Suurensuon takana Pyymäessä. Se oli hallanarka paikka, mutta halla ei ollut siellä liikkunut.

Ohra ja peruna menivät sen siliän. Kaskinauris, ikivanha suomalainen pelto- ja halmekasvi, yhtä karaistunut kuin sen viljelijäkin, ei pakkasesta ollut moinaankaan. Mutta ohrarieska, miten hyvältä se petun jälkeen olisikaan maistunut! Kun olivat olleet niin rehevät ne tähkäpäätkin!