Koskaan ei kukaan maaseudun asukas ole ollut niin viisas, etteivätkö naapurit olisi olleet vielä viisaampia. Niimpä kun Suovaaran Reetin ja hänen perheensä tie tuolla korkean graniittikukkulan päällä näkyi nousevan pystyyn, tarjosivat kyläläiset heille auliisti apuaan. Se tapahtui viisaiden neuvojen muodossa. Samat isännät jotka aikoinaan yllyttivät muuttamaan Suovaaraan, sanoivat nyt: "Teit tyhmästi kun läksit pois Kourupurosta. Muuta sinne takaisin! Jätä kalliot rauhaan ja viljele Kourupurossa kasveja, jotka eivät hallaa pelkää! Heinää ja juurikasveja ja hamppua."

Nämä neuvot alkoivat kantaa hedelmää. Täytyi myöntää, että leipä oli täällä vaaralla ollut yhtään lujassa ja kalavesi vielä kauempana. Yhteydet muuhun maailmaan olivat vielä pidemmät kuin entisellä paikalla. Vain karhut olivat lähempänä.

Reeti otti asian puheeksi vaimon kanssa. Tämä oli jo mielestään sulattanut tarpeeksi monta tuhatta hevoskuormaa lunta ja kiikuttanut tuhansia sankollisa vettä etäisestä vesipaikasta joten vaimo oli hyvin halukas vaihtamaan asuinpaikkaa.

Ja seuraavana keväänä Suovaaran mökin rakennukset pantiin hajalle ja annettiin hirsille ja laudoille jopa kattotuohillekin hevoskyyti takaisin Kourupuroon. Jotkut irvihampaat kylässä naljailivat, että koskahan se Reeti muuttaa takaisin Suovaaraan. Mutta hän antoi heidän jankuttaa ja tyynnä tuumi vaan, että minä elän omaa elämääni ja muut eläkööt omaansa.

Pienemmänkin talon muuttaminen parin virstan päähän antaa perhelle täystyöllisyyden moneksi kuukaudeksi. Onneksi Reeti itse oli kätevä kirvesmies. Ennenpitkää Kourupuron pirtin korsteenista pöllysi taas savut ja kotoinen elämä alkoi esittää rooliaan uudella tavalla.

Sellaiseen kuului kärritien aukaiseminen Reetin kotoa Saramolle. Välillä oli tosin kaksi vesirikasta jokea, Mehto- ja Mäntyjoet. Niissä kun ei ollut siltoja. Siihen aikaan valtiolla ei ollut mökinmiehille tiemäärärahoja. Hyvä kun antoivat puuhailla rauhassa, eivätkä ajaneet mökiltään hiiteen. Tien rakentamiseen tarvittavat pääomat löytyivät vain Reetin hartiapankista. Hän pani ne käytöön ja seuraavana keväänä pääsi kärryillä aivan Pietulan kujoisille saakka, jossa otti vastaan Vaarankulän kärritite. Siitä pääsi vaikka Turkuun ja Pietariin.

Terveytensä puolesta Reeti oli luja mies, mutta kivulloisuutta tuli muun perheen osalle sitäkin enenmmän. Pienent romuskat ajettiin siihen aikaan viinalla, johin oli sekoitettu karuhsappea ja pirunpaskaa. Mutta jos tuli esim. naisen rinataan koi, nyk. nimeltään syöpä, se oli sen ihmisen meno Mähkönkankaaseen. Reetin oivallinen vaimo ja lasten äiti sai rintakoin. Sitä eivät sen ajan puoskarit enemmän kuin lääkäritkään saaneet parantumaan. Perheenäiti sai päättää elonpolkunsa ja Reeti jäi kolmen lapsensa kera verämään rekeä yhdestä aisasta. Se oli hirveä isku paljon vastatuksia kokeneelle miehelle ja täytyy sanoa että luja täytyi luonne miehellä olla, kun kaiken tämän jälkeen jaksoi jatkaa taisteluaan kotinsa ja perheensä olemassaolon puolesta.

Mutta Reeti ei olisi ollut koivin kaikista, jos hän olisi antanut kohtalon iskuille periksi. Kun tavallinen suruaika oli mennyt, Reeti alkoi ajatella uuden vaimon ottamista. Ei hänellä siihen mitään kipua taikka kiirettä ollut, mutta hän ihan oikein ovalsi, että lasten hoitaminen ja taloudenpito eivät käy laatuun ilman omaa kodinhoitajaa ja lasten huoltajaa. 

Oli naapurikylässä nuorekas, hienopiirteinen tyttö, Riitta Pyykönen. Reeti epäröi, mutta meni tytön ja hänen vanhempienesa puheille ja esitti asiansa. Vastaväitteitä ei tullut ja Riitta neito vihittiin muutaman viikon päästä avioon Kourun isännän kanssa. Kaikki näkyi sopivan pirtaan ja Kourupurossa oli taas täysi satsi ja oma kotoinen joukko pöydän ympärillä, josta pettu oli karkotettu pois ja oltiin vuosikymmenien päästä oikean jumalanviljan ja särpimen tutustuvina.