Jonkilainen muutos tilanteeseen tuli, kun poika Juho-Heikki ja tytär Riitta yhtenä yönä havaittiin kuolleiksi. Vaimo-Riitta sentään lopulta pääsi jalkeilleen ja tytär Anna parantui niinikään. Reeti itse nikkaroi lapsilleen viimeiset *sängyt* ja suuren surun vallassa saattoi rakkaat vainajansa seurakunnan kirkkomaahan.

Sitten päästiin eteenpäin vuosia pari kolme. Reetin ahkeruudella ei näkynyt ääriä eikä vieriä. Joka aamu oli armo uusi ja Reeti perteä kuin orava oksalla. Tällä ajalla sattui kaksi perheenlisäystä. Riita-emäntä lahjoitti Reetille kaksi pontevaa poikaa.

Tapahtui semmoistakin, että parina kesänä hallat myöhästyivät niin paljon, että Reetin viljat olivat jo kuhilailla ja perunat kasvoivat nyrkin kokoiseksi. Silloin tässä kruununtorpassa elettiin niin kuin tavalliselle talolliselle siihen aikaan kuului. Sitten taas tuli hallakesien vuorot ja karhut herkuttelivat Kourun emännän lypsikkien mehevillä lihoilla. Taas oli pantava suu säkkiä myöten, pettuhuhmar jäi silti pitkäksi aikaa pois ohjelmasta sillä Metsähallituksen herrat epäsivät petunkiskonnan. Kielto löysättiin tosin v .1918-1919 nälkäisinä aikoina, mutta Reetin perhe oli jo silloin kadonnut Kourupuron maisemista.

Siitä hetkestä, jolloin Reeti aloitti Kourupurossa ja Suovaaralla käymänsä taistelun; hallaa, kuivuutta, korpea, karhuja, tauteja ja kuolemantapauksia vastaan oli kulunut jo pitkälti kolmattakymmenettä vuotta. Yhä uudestaan tämä nurmekselainen Saarijärven Paavo oli kyntänyt ja kylvänyt peltonsa. Lisäksi hän oli rakentanut pitkän rivin uusia rakennuksia. Niistä osan itselleen, suuremman osan naapureille. Olipa hän rakentanut melkoisen pätkän Nurmeksen ja Kuhmon välistä maantietäkin ja kun räjähdysaineita ei ollut, poltti suuremmat pulterit tulella ja väänsi pienemmät kokonaisena sivuun. Hän oli tehnyt niin monta eri työtä, että niiden luetteleminnen veisi aikaa hyvin paljon.

Mutta Reetin ja hänen perheensä kärsimysten mitta ei ollut vielä täysi. Kaiken kukkuraksi uusi vaimo menetti työkykynsä. Reumatismi, silloinen *jinti*, otti otteen ohilleen eikä löysännyt otettaan. Ei ollut varoja pitää talousapulaista. Selvästi näki, että talonpitäminen tuli mahdottomaksi. Reeti itse oli kuin terveyden perikuva, mutta silti hän ei voinut lukemattomiin talouden tehtäviin revetä. *Täytyykö hävittää koti? Myydä, jos ostaja löytyisi?* Nämä synkeät aatokset valtasivat Reetin ja hänen vaimonsa mielen.

Ostaja tuli ja hinnasta sovittiin. Se oli pienentuntuinen. Kultamarkkoja ne vielä siihen aikaan olivat ne 1400 markkaa, jotka uusi isäntä heille luovutti. Reeti osti  Suoräätäli Kalle Pyyköseltä Saramon tiehaarassa olleen torpan ja muutti kolmen perillisensä ja sairaaloisen vaimonsa kera Tienhaaraan.

Kourussa olonsa viimeisinä vuosina oli Reeti tehnyt uutta niittyä Mehtojoen länsipuolelle. Sen hän myi loismies Erkka Mustoselle, joka hyväntahtoisen forsmestari E.K. Enckellin suostumuksella rakensi tälle raiviolle torpan. 

Samoin Reeti oli raivannut peltomaata Kourupuron pohjoiselle Kourukankaalle. Tälle aukealle Reetin kaukainen sukulainen rakensi niinikään torpan. Nyt oli Kourupuron aukealla kolme taloa yhden asemasta.

Sen pituinen se. Miksikö ryhdyin kirjoittamaan tuota pitkää sukutarinaa? Jotta edes joku tuntisi piston sisällään. Kyllä me nykyihmiset pääsemme helpolla. Ennen vanhaan ei ollut mitään, paitsi pari käsiä. Pärjätä piti silti. Nykyihminen valittaa kaikesta, mikään ole koskaan hyvin. Siihen aikaan ihmisillä ei ollu juuri mitään maallista hyvää. Mutta kaiken keskellä oltiin onnellisia siitä mitä on. Uskottiin parempaan huomiseen. Aika on tietenkin toinen ja vastukset toisenlaisia, enkä vähättele ihmisen vaikeuksia ja huolia.