Ette usko millaiset vuoret lunta sai siirtää, ennenkuin pääsi itse haudan kaivuuseen. Kun hankeen astui, upposi samantien vyötäröä myöten!! Eipä auttanut kuin lapioida tie auki. Itse haudan kaivoi isäntä. Puolitoista tuntia hän hakkasi routaista maata ja sai aikaiseksi vain pienen kuopan.

Tälläisenä minä haluan Wäinön muistaa:

Laitoin roihuja haudalle vievälle polulle molemmin puolin:

Ehdin muutaman havun taittaa kummulle:

Siellä he nyt rivissä lepäävät: Wäinö ensimmäisellä paikalla, vieressä bestiksen Jesse-koira, Candy-kissa, vintiltä löytynyt kuollut kesäkissa ja isännän metsästyskaveri Jeri.

Yksikään kissa ei voi paikata Wäinön jättämää suurta paikkaa. Wäinön tassuihin ei yksikään eläin pysty astumaan.

Wäinö oli enemmän kuin kissa. Wäinö oli sielunkumppanini, rakas ystävä, maailman kiltein kissa, salaisuuksieni vartija, lohduttaja, Wäinön kehräys kaikui koko talossa. Wäinön nuolaisu oli karkea kuin lehmällä. Wäinö osasi hypätä syliin, kun taputti syliään. Se varasti kalapuikot lautaselta, kinkut voileivältä.. se osasi katsoa viisaasti suoraan silmiin. Se ymmärsi minua aina.

Mitkään sanat eivät pysty tuomaan julki sitä kaipausta, jonka Wäinön poislähtö jätti.

11.03.2010

Sytytin eilen 18 roihua polun varrelle. Ne kaikki sammuivat yhtäaikaa eilen illalla. En ole koskaan nähnyt niin tapahtuvan. Vain haudalla palaneet kynttilät paloivat läpi yön.