Illalla lakkasi pelittämästä. En pitänyt sitä minään, kun fibro valtasi koko kropan. Halvaannutti ihan sohvan nurkkaan kerralla. Yö vielä meni, mutta aamu ei sitten enää mennytkään. Istuin tuvassa sohvalle puhdistushommiin ja totesin, että se taitaa nyt olla lääkärireissun paikka. Jalalla ei kestänyt astua ollenkaan ja haava tykytti, punotti ja kuumotti. Lisäksi siitä nousi ilkeännäköinen punainen, koholla oleva juova kohti nilkkaa.

Herätin pojat ja sanoin lähteväni lääkäriin. Sairaalaan asti, sillä ei täällä syrjäkylillä päivystystä ole.

Itsehän se oli ajettava. Kenkä pois jalasta ja pystyi kaasua painamaan.

Saavuttuani ilmoittauduin ja asetuin odottamaan.

Lääkäri kävi huutelemassa aina sukunimellä pelkästään. Lääkäri kävi taas huutamassa ja ketään ei näkynyt. Otti sitten potilaita lisää useamman. Sitten välähti. Menin vastaanottoon ja kysyin virkailijalta ,että mahtoikohan lääkäri kenties huutaa minua tyttönimelläni??  Tarkistettiin ja niinhän se oli. Hoitaja nolona, kun ei ollut tarkistanut tietoja ilmoittautuessani. Ei kun uudeleen odottamaan. Seuraavaksi tulikin minun vuoroni. Lääkäri kysyi, että olinko jo kertaalleen ollut. Vastasin, että  hän huuteli minua tyttönimelläni. Jotta olen ollut jo aika kauan miehen nimellä. Hih hih..

Koivessa on verenmyrkytys ja troppia taas tuli. Sekä sairaslomaa viisi päivää, kun kerroin laittavani iltapäivällä laastarin ja kumpparit jalkaan. Lääkäri kielsi ehdotomasti käyttämästä mitään. Ja kirjoitti se saikun. Kieltämättä ei ne kumpparit kovasti houkuttelekaan. Ratsastustunnin peruin, kun ajatus tiukoista saappaista ei saa kuin tuskanhien nousemaan otsikkoon.