06.10.2011

Mersun nenu tiukasti lentoasemaa kohden aloitimme virallisesti matkamme. Ennen kahdeksaa piti olla jo tienpäällä, sillä lentoasemalle oli liki sadan kilometrin matka. Hyvästi kantturat ja kitisevät kakarat.

Aurinko paistoi ja oikeastaan vasta nyt huomasin syksyn työt lehtipuissa. Aprikoin mielessäni, mitenkähän monta lehteä jaksaisi kiikkua puissa, kun palaisimme.

Lentokenttäparkkiin jätimme kaaramme. Pitkäaikaispysäköinnin puolelle, joka oli kuin nuijalla täyteen lyöty. Yksi ruutu paistatti päivää tyhjänä ja siihen äkkiä hyökkäsimme. (Ennenkuin joku toinen äkkäisi saman.)

Lähtöselvitystiskin aukeamista odotellessa tapoimme aikaa istuen. Laukut ruumaan ja turvatarkastukseen. Tarjouduin ennen metallinpaljastimeen menoa avaamaan kameralaukun, ei kuulemma tarvinnut. Tietenkin se kone piippasi, kun ali kävelin.  Kengät pois ja uusi yritys. Taas piippasi. Nyt naisvirkailija halusi hipelöidä. Mitään ei löytynyt, tietenkään. Sanoin, että polvissani on metallia. Nyt halusivat tonkia käsikassaran ja kameralaukun. Päättäisivät jo!! Mitään eivät löytäneet nytkään. Olen kai sitten perusterroristin näköinen. Virkailija oli oikein pettynyt.

Koneeseen lopulta laskivat. Potkurikoneella Helsinkiin. Paikat olivat tietenkin moottorin takana, heti. Meteli oli sanoinkuvaamaton. No, ilmaan päästiin. Koska inflaatio on iskenyt, koneessa tarjottiin vain kahvia tai teetä. Ennen sotia sai sämpylänkin.

Alkoi laskeutuminen. Voi hel...tti millaista rynkytystä!!! Kapteeni sai koneen alas ja hyvä ettei tullut aamutee ylös. Koneesta poistuessa teki mieli melkein pussata asfalttia.

(En pelkää lentämistä. Tasapainoelimeni ei vain siedä vatkaamista.)

Kiirettä seuraavalle lennolle ei ollut. Kone oli ennen yhtätoista Hki-Vantaalla ja seuraava lento lähtisi vasta illalla puolen kuuden paikkeilla.

Ensin kahville ja palaselle, sitten etsimme lähtöselvitystiskin. Taas turvatarkastukseen. (siis miksemme laittaneet tavaroita jo seuraavalle lennolle valmiiksi, siksi että lentoyhtiö ei ollut sama) Nyt avasin kameralaukun valmiiksi ja heitin kengätkin lootaan. Ja ei perkele, taas siinä paljastimessa kilahti.  Teki mieli kysyä, että vedänkö tissaritkin hihasta ulos? Pidin kuitenkin turpani kiinni. Ties vaikka olisivat tutkineet suoletkin. Seurasi taas turhautunutta kopelointia.

Kamoja kasaamaan ja rytkyt niskaan. Suoritimme lounasravintolan etsimisen ja sinne itsemme saattamisen. Syönnin jälkeen ohjelmassa oli odottamista tunti tolkulla.

Ikuisuuden jälkeen, alkoi koneeseen ahtautuminen. Tällä kertaa paikat olivat ihan edessä. Eikun perä edellä penkkiin.

Viereeni tunki sanan varsinaisessa merkityksessä pattiarallaa noin 200 kiloinen ihmisjärkäle! Hän ei mahtunut ihan omaan jakkaraansa, vaan tunki osaksi minun puolelle. Kyllä kuulkaa hymy hyytyi. Ei siinä mitään, että piti istua vain toisella kannikalla, mutta se mies HAISI.  Voi pyhä sylvi natunen miten pahalle!! Pitikö nyt heittää laatat, vaikka kone oli tukevasti vielä maassa? Rukoilin kaikki suojelupyhimyksetkin läpi. Anna Herra voimaa tälle matkalle. Rukoukseni varmaan kuultiin, sillä tuo skunkki sai luvan siirtyä kaverinsa viereen ties minne ja ketään ei tullut tilalle.

Tämä ei ollut lomalento, vaan tavallinen reittilento. Kohtapa oltiinkin taivaalla, sateinen Helsinki jäi taakse.

Sapuska tarjottiin kummallisessa pahviaskissa. Onneksi omani oli laktoositon versio. Miellyttävempi matka kaikilla osapuolilla. Matkaa ei tarvinnut taittaa kaksinkerroin lentokoneen vessassa ja koneen sisä- ja ulkopuolella käy yhtäläinen moottorin jylinä.

Tämäpä olikin aikamatka. Sillä matkustimme ajassa tunnin taaksepäin.

Kone laskeutuikin kentälle, kuin höyhen. Perseet ylös ja laukkuja odottamaan. Aulassa seisoi tuttu matkaopas. Laukut tuivat sutjakkaasti. Opas muisti meidät heti, vaikka edellisestä kerrasta olikin ehtinyt vierähtää 4,5 vuotta. Etsimme bussin pihalta.

Hotellimme sijaitsi kävelykadulla. Ainakaan liikenteen melu ei haitannut. Huoneeseen asetettuamme ei tarvinnut muuta kuin laittaa nuppi tyynylle. Aikaero hoiti loput.

Etelä-Ranskan, Nizzan lomamme saattoi alkaa...